KENNEL Lumisuden

Joni ja toyt soutelemassa, kesäkuu 2008

Suloista suvea ja kireitä siimoja

Pienet viiksikarvat värisevät odotuksesta. Joko nyt päästään matkaan. Pienet tummat vartalot piirtyvät laskevan auringon säteitä vasten. Ilmassa on käsin kosketeltavaa jännitystä. Hei mikä tuo oli? Kaikkien pienien koirien korvat kääntyvät tiukasti samaan suuntaan ja katseet terästäytyvät tuijottamaan tyynen järven pinnalla väreileviä renkaita, jotka hitaasti leviävät joka suuntaan. Se se oli, kala, sen tajuavat kaikki, mutta vaikka jännitys on käsin kosketeltavaa niin yllättäin kaikkien pienien koirien tassut pysyvät tiukasti kiinni laiturin lämpimien kansilautojen päällä. Ilmeisesti he tiesivät, että jotain paljon parempaa olisi tarjolla. Tai ainakin he toivoivat tietävänsä, sillä merkit tästä suuresta tapahtumasta olivat silmin nähtävissä. Ihmiset rannalla mekastivat ja pukivat päällensä pelastusliivejä. Kaikki kipittivät joka suuntaan, koska tietenkin ne kalastusvehkeiksi kutsutut tarvikkeet olivat levällään mikä minkäkin puun runkoa vasten nojaamassa tai saunan seinälle ripustettuna tai muuten vain hukassa. Pienten koirien sydämissä eli toivo, joko nyt päästäisiin vihdoinkin mukaan… kalaretkelle!

Vanhimman koiran Pizzan mielessä kuitenkin välähti epäilys, josko ihmiset eivät vielä olisi huomanneet laiturilla odottavaa kolmikkoa. Jokainen koira oli hiirenhiljaa, ei kuulunut kuin kaukaa kirkkaana kantautuva kuikan huuto. Ääni oli surumielinen, kauas kantautuva. Sen melkein tunsi, kun se kiiri veden tyyntä pintaa pitkin jonnekin äärettömyyksiin. Pienet vartalot tärisivät jännityksestä. Joko nyt päästäisiin matkaan? Ihmiset kiipesivät veneeseen ja asettautuivat paikoilleen. Onget, madot, virvelit, uistimet, ankkuri, ym. ym. tarvikkeet asetettiin paikoilleen. Isäntä työnsi veneen vesille ja alkoi soutamaan. Hei hetkinen! Eivätkö he tajua ottaa meitä mukaan? Koko kolmikko alkoi raivoisan haukkumisen ja kiljahtelun, jotta heidät varmasti huomattaisiin. Pizza vanhimpana ja kokeneimpana tiesi, että nyt voi tulla lähtöpassit sisälle, koska kalaretkellä täytyy olla hiljaa etteivät kalat säikähtäisi. Vene lähestyi laituria. Isäntä tarttui laiturin reunaan ja (aah…rakastan sinua oma isäntäni) nosti minut veneeseen. Seuraavaksi oli tyttäreni Milliksen vuoro, joka (voi ei!) tietenkin hosuessaan tippui veneen ja laiturin välistä järveen. No onneksi hän on erinomainen uimari, vaikka tällä kertaa hänen uimisensa muistutti lähinnä muovisen, patterikäyttöisen, siipiään pyörittävän kylpyankan menoa, koska hänellä oli niin kova kiire rantaan ettei vain jäisi veneen kyydistä. Tällä välin isäntä yritti saada pikku Pinkyä veneen kyytiin… huonolla menestyksellä. Pinky väisteli ihan ammattilaisen ottein. Näytti siltä kuin isäntä ja Pinkkari olisivat leikkineet laiturihippaa. Ilmeisesti Pinky oli sitä mieltä, että vene ei todellakaan ole pienille koirille turvallinen paikka. Se ei kyllä ole ihmekään, koska Pinky on syntynyt talvella, eikä hän ole koskaan ollut kalaretkellä tai edes veneessä. Toisin kuin minä ja Millis, jotka olemme jo ihan konkareita näissä veneilyjutuissa. Tällä välin Millis oli ehtinyt takaisin laiturille, josta hän hyppäsi samalla vauhdilla päin veneen vastakkaista laitaa. Otti ilmeisesti varman päälle, vaikkakin nyt meinasi käydä tosi vanhanaikaiset. Ei ollut kuin emännän nopeista reflekseistä kiinni, ettei rakas tyttäreni lentänyt reunan yli takaisin järveen.

Emäntä oli muutenkin aika fiksusti varautunut tähän meidän mukaan lähtöön, sillä hän oli ottanut pyyheliinan mukaan, ilmeisesti aikaisemmista yhteisistä kalareissuistamme viisastuneena. Millis pääsi pyyheliinan sisään lämmittelemään. Isäntä souti veneen takaisin rantaan, koska Pinky oli paennut laiturilta takaisin kuivalle maalle. Noin viiden minuutin jallituksen jälkeen Pinkyn isot korvat vilkkuivat isännän erätakin kaula-aukosta, jonka vetoketju oli vedetty tiukasti lähes kiinni. Nyt olimme vihdoinkin kaikki veneessä. Tietenkin pienoista oman paikan etsiskelyä vielä ilmeni, lähinnä Milliksellä, sillä Pinkyn korvat vilkkuivat edelleen isännän takin kauluksesta. Joko nyt päästäisiin matkaan? Isäntä souti veneen tutulle super-jätti-iso ahvenpaikalle. Ihmiset virittivät madot koukkuihin ja laskivat siimat veteen. Minä ja Millis tuijotimme kohoja täysin hiljaa, sillä vasta silloin kun koho painuu veden alle täytyy haukkua. Muuten pitää olla ihan hipihiljaa etteivät kalat säikähtäisi. Pinky tarkkaili touhujamme takin sisältä ja ihme kyllä hänkin oli ihan hiljaa, ehkä meidän vanhempien ja viisaampien esimerkillä oli vaikutusta asiaan. Koho sukelsi järven syvyyksiin. Minä ja Millis aloitimme raivoisan räksytyksen. Isäntä yritti kaikin voimin nostaa kalaa ylös vedestä, mutta kala riuhtoi puolet ongenvavastakin pinnan alle. Sählinki veneessä oli kauhea, mutta isäntä vain taistelee! Emäntä huutaa ohjeita ja Pinkykin on liittynyt minun Ja Milliksen räksytyskuoroon. Me kaikki kannustamme isäntää täysin sieluin, mutta edelleenkään kala ei suostu taipumaan pinnalle nousuun. Sitten se tapahtuu… onki menee poikki! Minä päätän hyökätä auttamaan isäntää ja hyppään veneen reunan yli järveen ja Millis tietenkin minun perässäni. Ongenkoho vilahtelee välillä veden pinnalla kadotakseen taas syvyyksiin. Minä tyttö vain uin, mutta Millis yrittää napata kohon, joka on taas pulpahtanut pinnalle, hampaisiinsa. Vain huomatakseen painuvansa pinnan alle kalan vetäessä kohoa perässään. Tässä vaiheessa emäntä kiljuu kurkku suorana meitä takaisin veneeseen. En viitsi välittää tästä karjumisesta, koska en pidä siitä kun minulle huudetaan rumasti. Nätisti sanottuja käskyjä ja komentoja on paljon mukavampi totella. Olen aina silloin tällöin huomannut, että jos desibelit nousevat niin varsinkin silloin on vaarana saada kyytiä, joten parasta olla kuuntelematta.

Huomaan Milliksen räpiköivän vieressäni, yllättävää kyllä pinnalla. Hän on ilmeisesti luovuttanut kohon takaisin kalalle. Isäntä on vihdoin saanut veneen liikkeelle ja hän soutaa raivoisasti meidän suuntaamme. Emäntä roikkuu veneen toisella reunalla kun isäntä kurkottaa minua kohti, nappaa kiinni niskavilloistani ja nostaa minut veneeseen. Pinky istuu veneen pohjalla ja tuijottaa minun läpimärkää olemustani silmät pyöreinä. Eipä hätää, revin tassuillani pyyhkeen emännän vierestä veneen lattialle ja aloitan miellyttävän kuivaussession pyyheliinan sisällä. Onpa muuten tosi hyvä juttu, kun emäntä huomasi ottaa pyyhkeen mukaan. Tällä välin isäntä yrittää pyydystää Millistä veneeseen. Emäntä roikkuu aina vastakkaisella reunalla jottei vene kaatuisi. Rantaan on matkaa vain 20-30 metriä, mutta Millis ui kohti ulappaa kohon perässä, joka aina välillä vilahtaa pinnalla. Huomaan pelkoa emännän äänessä, kun hän yrittää kuulostaa ystävälliseltä kutsuessaan pentuani. Ja sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta! Isäntä tarttuu isoon pitkävartiseen kalahaaviin ja koukkaa Milliksen ylös vedestä. Milliksen jalat polkevat rytmikkäästi ilmaa, kun hän roikkuu jalat ulkona haavin silmukoiden rei´istä. Vihdoinkin kaikki ovat turvallisesti veneessä ja Milliskin osallistuu pyyhkeen sisällä tapahtuvaan yhteiseen kuivaushetkeen. Isäntä ja emäntä päättävät, että kalastukset on kalastettu tältä illalta. Vaikka ei kalaa ylös saatukaan, niin saatiinhan edes yksi Lumisuden Millisentti turvallisesti pois Saimaan aalloilta! Joko nyt vihdoin päästään matkaan… takaisin mökille lämpimän saunan kuumille lauteille nautiskelemaan, mutta se onkin jo sitten toinen tarina se tämän poppoon saunareissu…

Saalisrikasta kesää!

T: Koko kennel Lumisuden väki; Pizza, Millis, Pinky (toitsut),

Celie, Tähti (valkkarit) sekä

ihmiset Päivi, Rami, Joni ja Lenni