KENNEL Lumisuden

 

 

Joulun taikaa…

 

Olipa kerran kauan kauan sitten, noin viime perjantaina. Pieni toitsu tyttönen nimeltään Noki, Noita Nokinenä, Noksu jne. rakkaalla koira ystävällä on monta käyttökelpoista nimeä. Minä olen muuttanut tähän nykyiseen perheeseeni muutamia kuukausia sitten ja olen tähän nykyiseen elämäntilanteeseeni todella tyytyväinen. Perheeseeni kuuluu paljon porukkaa, niin ihmisiä, kuin muita koiriakin.

Tulossa on ihan ensimmäinen jouluni täällä uudessa kodissani. Olen huomannut jo useiden viikkojen ajan, että tässä perheessä joulu on ihan vuoden ykkösjuhla, sillä jännityksen voi aistia ihan jokaisessa hetkessä.

 

Kaupunkikodissamme on asenneltu kaikenlaisia kauniita valoketjuja ikkunoihin ja pihan puihin. Kotimme kuistikin on kiedottu säteilevään valonauhaan. Jo useiden päivien ajan on keittiöstä leijunut herkullisia mausteisia tuoksuja, jotka kutittelevat kovasti nenäni hajuhermoja, niin että minun on aivan pakko aina välillä käydä keittiössä rapsuttelemassa emännän housunlahkeita ja onneksi hän on jo oppinut ymmärtämään minun todellisen rakkauteni hyvään ruokaan ja kaikkiin muihinkin herkkuihin. Aah…jälleen tipahti pellin reunalta siihen huonosti mahtuva piparkakku njam njam kiitos!

 

 Eräänä päivänä alkoi kodissamme hurja tavaroiden pakkaaminen. Kasseihin lensivät niin pipot, rukkaset, villapuserot, kuin meidän valoliivi ja , talvimanttelitkin. Unohtamatta niitä pojille niin tärkeitä joulukalentereita ja aikuisten glögipulloja. Me olimme lähdössä mökille Etelä Savoon joulukuusta hakemaan. Tämä reissu on perheeni joka vuotinen ns. perinne, sillä kyllä Itä Suomen metsästä varastettu (luvalla) joulukuusi on ihan toisenlainen, kuin sellainen ostettu. Ei niissä kuusissa varmasti niin paljon todellista eroa ole, mutta juuri sen meidän kuusen etsiminen lumisesta erämaasta on SE juttu, sillä eihän mikään voita sitä nautintoa, jonka saa rämpimällä litimärässä umpihangessa kuuselta toiselle ja aina vaan seuraavalle etsimässä juuri sitä oikeaa, vai olisikohan se sitä seuraava vielä parempi?

 

Minä en ole koskaan ennen käynyt joulukuusi varkaissa, joten en oikein tiedä mitä se tarkoittaa, mutta muut koiramme tuntuivat olevan aivan innoissaan tästä reissusta. Paitsi tietenkin tyttäreni Muska, joka on vasta valmistautumassa ensimmäiseen jouluunsa, niin ja Pinky ei myöskään muista mikä se joulu oikein on, koska hän oli vielä viime jouluna pentulaatikossa.

 

Matka mökille on aika pitkä, mutta eipä tuo haittaa, sillä autossa on pehmoinen patja, jossa me kaikki pienet haukut nukumme kauniissa suorassa rivissä, kuin pikku possut tissillä, niin ainakin emäntämme väittää ja kyllähän ne reissueväätkin ovat tosi nameja, joten hauskoja päikkäreitä teillekin.

 

Viimein saavumme mökille. On täällä luntakin, vaikka vähänlaisesti, mutta ei täällä kylmää ole, vaikka vettäkin vähän taivaalta tipahtelee.

Aamulla emäntä pakkasi kuusen haku retken tarvikkeita reppuun. Termoskannuihin kuumaa mehua ja glögiä, makkaraa ja nakkeja paistettavaksi nuotiolla, piparkakkuja herkutteluun. Meille ison pullon raikasta kaivovettä ja lämpimät lihapiirakat voipaperiin ja sanomalehteen käärittynä ja sitten tosi kummallinen juttu se on kuulemma nimeltään Stockmannin hullu kertakäyttö nuotio?! Taisin olla vähän enemmänkin hämmästyneen näköinen, koska emäntä alkoi kertomaan minulle tämän hullun nuotion historiaa. Joskus kymmenen vuotta sitten, kun kukaan meistä toitsuista, eikä Tähti valkkarikaan ollut vielä edes syntyneet. Olivat isäntä ja emäntä ja silloiset perheen koirat lähteneet joulukuusen haku retkelle todellisessa talvisäässä. Lunta oli ollut ainakin puolimetriä ja pakkastakin –26`c, siis aivan hurjan kylmä oli ollut. Emäntä oli silloin halunnut mukaan jotain sellaista jossa voisi tarvittaessa lämmitellä. No hetken mietittyään isäntä oli ottanut kaapista Stockmannin” hullujenpäivien” paperikassin ja hän oli pakannut ko. kassiin kuivia koivuhalkoja, tuohta ja sytytyspalan. Tämä hullukertakäyttö nuotio oli silloin toiminut niin hurjan hyvin, että se on sen jälkeen kuulunut vakiovarusteena joulukuusen haku retkiin ja myös moniin  muihin perheemme tekemiin retkiin. Sitten vielä retkisaha reppuun ja kuonot ja nenät kohti kauniita kuusikoita.

 

 Muut koiramme juoksivat jo melko kaukana, mutta minä katsoin parhaaksi tepastella ihmisten lähellä, koska minulla ei ollut aavistustakaan mihin me sitä kuusta menisimme etsimään. Muut koiramme tuntuivat tietävän, sillä niin kaukana ne jo olivat ja Muska tyttöni tienkin laukkasi täysillä heidän perässään nuoruutensa innolla. Siinä kävellessämme mietin, että mitenhän se joulukuusi tässä perheessä koristeltaisiin. Entisessä kodissani kuuseen oli ripustettu värikkäitä palloja, säkenöivää hopeista nauhaa sekä loistavia kynttilöitä pitkin oksia, niin ja kuusen latvaan oli laitettu tähti. Tähti… hmm minullahan on tosi iso sisko valkoinen paimenkoira Tähti. Olisikohan meidän kuusenlatvaan tarkoitus ripustaa tämä minun siskoni koira Tähti? Se olisi kyllä varmaan aika vaikeaa ja en oikein usko, että Tähti pitäisi joulukuusen latvassa riippumisesta. Mene ja tiedä, eiköhän se viimeistään jouluaattona selviä.

 

Pthyi, yäk, blääh kuinka inhottavan märkää, lunta tippui puusta päälleni… Onkohan tämä ihan niin kivaa, kuin kaikki tuntuvat väittävän. Kaukaa kuului loiskahdus ja Muska räksytti hurjasti. Emäntä vihelsi ja hetken päästä polku täyttyi koiristamme, mutta Tähti ja Muska olivat aivan läpimärkiä. Voi hitto, emäntä tokaisi, puron jää on ilmeisesti pettänyt. Eipä auttanut muu, kuin isäntä lähtisi viemään takaisin mökille näitä jo miltei jääkalikaksi muuttuneita eräretkeilijöitä, sillä vaikka ei ollut pakkasta, niin molempien uiskentelijoiden hampaat kalisivat, kuin kilikellot Petteri-poron vetoaisoissa, kun hän vetää Joulupukin rekeä pitkin öistä säkenöivien tähtien ja revontulien valaisemaa taivasta.

 

Me muut koirat, emäntä ja pojat päätimme jatkaa joulukuusialueelle keskenämme ja isäntä tulisi perässä kun kerkiäisi. Puron kiersimme vähän matkan päästä, jottei tulisi enempää kylmettynyttä porukkaa. Jäin Pizzan ,Milliksen ja Pinkyn kanssa haistelemaan tosi outoa hajua, joka oli jäänyt painaumaan lumen peittämän mustikkamättään reunalle. Outo tuoksu tosiaan, siis aivan tunnistamaton. Haukuin emännälle hätääntyneenä. Tule pian katsomaan olisiko tämä se joulutontun jalanjälki? Emäntä katseli hetken painaumaa lumisessa maassa ja sitten hän huusi pojat ja Celie valkkarin luoksemme. Pojat nyt lauletaan kovalla äänellä Joulupuu on rakennettu, eikä aikaakaan kun metsä raikasi kirkkaista lauluäänistä, joista kuuluvimpana ylitse muiden helkehti emännän ääni.

 

Laulu kuulosti niin mukavalta, että osa meistä

 koiristakin osallistui siihen pienillä ulahduksilla ja urinoilla. Ihanaa ajattelin, lauletaan lisää. Seuraavaksi vedettiin Jouluyö juhlayö ja tätä konserttia emäntä säesti ison puunkarahkan paukutuksella toista puuta vasten rytmikkäästi, mutta kovaa.

Hämmästelin vähän tätä kuusenhakuretken luonteen muuttumista, mutta sitten ajattelin, että ehkäpä tämäkin oli joku niitä ns. perinteisiä joulutapoja. Kuulin emännän selittävän pojille kuka pitää mitäkin koiraa hihnassa isännän tuloon saakka.

 Emäntä kertoi hihnamme kiinnitettyään, että löytämämme jäljet kuuluivat Topi- karhulle. Se on se sellainen satelliittipantakarhu, jonka liikkeitä ja tekemisiä jotkut luontotutkijat tarkkailevat. Edellisenä talvena Topi oli nukkunut ne jotkut? Talviunet täällä meidän mökkiniemessä noin kuuden kilometrin päässä. Ja edellisenä kesänä Topi oli pelotellut meidän mökkityömaallamme olleita rakennusmiehiä karjahtelemalla aikaisina aamun tunteina läheisessä saaressa.

 

 Ahaa, nyt minä ymmärrän tämän joululaulukonsertin täällä metsän siimeksessä. Me siis pelottelemme Topi- karhun kauemmaksi. En kylläkään tiedä kannattaako nukkuvaa karhua herättää, vai olisikohan hän liian aikaiseen herätessään kuin persuuksiin ammuttu karhu. Luulisin niin, koska muutamia päiviä aiemmin kuulin , että Etelä- Savon radiossa sanottiin ettei metsiin kannattanut ehdoin tahdoin mennä, koska vähäisestä lumimäärästä johtuen jotkut alueen karhuista ovat jo asettuneet talviunille tiiviisiin katajapusikoihin ja puiden juurakoihin, eivätkä ne varmasti todellakaan tahdo herätä jonkun kaupunkilaisperheen joululaulukonserttiin ja koirien ulinaan. Että silleen… Nyt sitten odotetaan isäntää. Saapa nähdä käydäänkö joulukuusiostoksilla sellaisella kuusenmyyntipaikalla, jossa kurainen marketinpihanurkkaus on peitetty kuusenhavuilla ja jossa siellä täällä savuavat vesisateen valuessa niskaan liekki juuri ja juuri hengissä olevat ulkotuliroihut.

 

Katselen kaihoisasti emännän reppua ja yritän ajatuksen voimalla sekä anovalla urinalla saada hänet muistamaan ne ihanan tuoksuiset, lämpöiset, paistorasvassa muhineet lihapiirakat. Emäntä ymmärtää heti toiveeni ja hän kaivaa repustaan sen hullun retkinuotiopussin ja lihapiirakkakäärön. Hän jakaa meille kaikille omat lihapiirakkamme, meille lumessarämpijöille. Sen jälkeen hän puhdistaa kallion päälle pienen alueen, jonka ympärille hän rakentaa lumesta reunat. Tämän komeuden keskelle emäntä asettaa hullu nuotiopussin ja tunkee sinne sisälle vielä lihapiirakkakääreenä olleet sanomalehdet. Ja ei kun tulta perään, hän toteaa ja siinä nuotiota sytytellessään hän kuuluu selittävän pojille, että villieläimet pelkäävät tulta eivätkä ne tulisi lähellekään nuotiota. Minä mietin hiljaa mielessäni niitä uskomattoman kiemurtelevia, hivelevän houkuttelevia, suorastaan sormikoukussa kutsuvia makkara-aromeja, jotka lähtisivät makkaroita paistettaessa leijailemaan pitkin jyrkästi nousevia kalliorinteitä, pitkin syvänvihreitä kuusikoita joissa naava kasvaa ja pöllöt kurkkivat koloistaan. Eikö se muka saisi Topia hereille? Minä ainakin heräisin juuri sillä hetkellä, kun tulessa kuumennettu tikku läpäisisi makkarankuoren ja ensimmäiset tuoksumolekyylit leijuisivat ilmoille.

 

Metsästä kuului oksien katkeilua, emäntä ottaa puukarahkan käteensä ja tiukentaa otettaan hihnoissamme. Isiii! huutavat pojat. Miten hemmetissä sä sieltä päin tulet, raivoaa emäntä, mutta tästä kalkatuksesta kyllä kuulee läpi sen suuren helpotuksen, jonka isännän saapuminen aiheuttaa ja varsinkin sen ettei tulija ollut Topi- karhu. Muun perheen selittäessä jäljistä maassa, joululauluista, nuotiosta jne. jne. Alkaa isäntä nauramaan ja selittää etteivät jäljet olleet minkään karhun tekosia, vaan tästä on kävellyt hirvi ja todistaakseen toteamustaan näyttää lähistöllä olevia kaluttuja puuntaimia.

 

 No olinhan minä oikeassa! Se on varmasti se joulutonttu! Hän on vain istunut tämän hirven selässä, jottei olisi joutunut kahlaamaan pehmeillä huopatossuillaan märässä lumessa. Sillä onhan paljon mukavampaa istua suuren ja lämpimän uroshirven selässä, pitää hänen valtavista sarvistaan kiinni lumenvalkoisilla lapasillaan, joiden selkäpuolelle on ommeltu punainen huopasydän. Sieltähän jopa näkeekin todella kauas. Yli vuorien, poikki laaksojen läpi lumisten metsien ja myös ihan jokaisen metsän eläimen. Sitä paitsi minä olen nähnyt sellaisen joulukortin, jonka on kuvannut joku todella kiltti mestarivalokuvaaja. Siinä kuvassa on salaperäistä joulutontun hymyä hymyilevä punaposkinen takkailijatonttu. Hänen toimenkuvansa arvasi helposti, sillä hänen taskustaan pilkisti mustekynä ja menneen vuoden muistikirja. Siispä nyt täytyy olla tosi tosi kiltisti. Vinkkasin tästä huomiostani myös Celielle, Pizzalle, Millikselle ja Pinkylle.

 

..."Tonttu täällä tepsuttaa, se kurkkii urkkii naurahtaa.

On hällä oivat aatokset, oothan kiltti lupaa se.

Oksa pieni napsahtaa, se tossun alla taipuu vaan.

Hän missä on, sä näätkö sen

On hällä nuttu punainen

Siis kaikki koirat kunnolla, on joulutonttu kuulolla"...

 

Perheemme muut koirat nostivat toisen etutassunsa ilmaan tilanteen ymmärtämisen merkiksi.

Asetuimme nuotion ympärille paistamaan makkaraa ja nakkeja, se vasta olikin lämpimänmaukasta puuhaa. Jälkiruuaksi nautimme kuumista ja kylmistä juomista sekä piparkakuista.

 

Ja vihdoin jatkoimme matkaa. Nuotio jäi hiljakseen hehkumaan ja arvaan että heti poistuttuamme tämä tarkkailijatonttu tulisi ulos piilostaan tulen lämpöön nauttimaan. En viitsinyt paljastaa muille, mutta olin jättänyt pienen lihapiirakan ja piparkakun palasen tontulle. Ihan piiloon, sinne puolukanlehden tekemän varjon suojaan… Toivottavasti hän löytäisi ne. Olin sivusilmälläni huomannut emännän jättävän korkillisen kuumaa glögiä nuotion lämmittämän kiven päälle.

 

Siinä se on! huutaa Joni, muu perhe ja me koirat juoksemme katsomaan ja siinä se todellakin on. Kallion painanteessa, sellaisessa suojaisessa kolossa, jyrkän rinteen reunalla, pehmeän vihreän sammaleen ja poronjäkälän ympäröimänä seisoi maailman kaunein tummanvihreä kuusi. Sen oksilla riippui naavapartoja ja rungon ja oksat suojasi hopeanharmaa jäkälä. Kuusen latvassa komeili isi kasa puhtaan valkoista auringonvalossa sädehtivää lunta. Se kasa oli kuin kauniista kaunein latvatähti. Me kaikki katselimme mykistyneinä tätä satumaista joulukuusikaunotarta. Jopa minä ymmärsin sen hetken taianomaisen suuruuden. Meille oli annettu tilaisuus löytää se todellinen Joulun kauneus. Ei siihen tarvita väripalloja, loistavia valonauhoja ei kimalletta, eikä lahjapaperien rapinaa, ei rokkaavia joulupukkipehmoja, ei joulun pihavalokoristeiden kilpavarustelua rajanaapurin kanssa.

 

 Tämä on se todellinen Joulun henki. Katsele ympärillesi, huomaa maailman ja yhdessä vietettyjen hetkien todellinen kauneus ja ainutlaatuisuus. Älä anna sen kadota kauppakeskuksien vilinään, liian kiireisten joulumielensä hukanneiden ihmisten ympärilleen luomaan negatiiviseen auraan.

Vaan mene ulos luontoon ystäväsi kanssa. Ota taskuusi vaikka kynttilä ja tulitikut. Istu kivelle, sytytä kynttilä, hengitä syvään ja rauhoitu, katsele lämmintä liekkiä ja nauti koirasi ilosta. Tallenna tämä tunnemaailma sydämeesi ja ota se sieltä käyttöösi aina niin halutessasi.

 

Ja voitte vain arvailla tuliko se maailman kaunein joulukuusi kotiin Espooseen muutamaksi viikoksi olohuonettamme koristamaan. Vai olisiko perheemme tulevien vuosien uusi traditio käydä ihailemassa juuri tätä kuusta sen omalla kasvupaikallaan sen kalliojyrkänteen kainalossa.

 

Espoon kotiin poimittiin paikalliselta hakkuuaukealta löytynyt muotopuoli, harvaoksainen kuusi, jonka yläoksia koristi pari metsäkoneen litistämää käpyä, mutta se näytti niin kauniilta meidän silmissämme, koska se toi mieliimme ja ajatuksiimme sen kalliojyrkänteen kainalossa edelleen kasvavan maailman kauneimman joulukuusen.