KENNEL Lumisuden

Tähti ja Tosca 4 vkoa, 2004

 
Hei! Minä olen Celie;

Ensin olin saksanpaimenkoira ja väri valkoinen ja eräänä päivänä minusta tuli valkoinenpaimenkoira...hmmm... ei kai sillä rodulla ole niin väliä, kunhan väri on valkoinen, minä en ole ainakaan huomannut eroa. Meidän perheeseen kuuluu emäntäni ja isäntäni lisäksi myös pieni ihmislapsi, Joni ja ”siskoni” valkkari Nikita sekä venäjäntoyterrierit Pizza ja Millis sekä meidän kaikkien ylipäällikkö kultainen noutaja Iikka, ikää hänellä on jo kunnioitettavat 16,5 vuotta.

Minut astutettiin reilut 3 kuukautta sitten sellaisella todella komealla , charmantilla uroskoiralla nimeltään Juchi. Hän oli todella miellyttävä, lämminsydäminen herrasmies-uros. Meidän rakkautemme hedelmät Aamu ja Tähti syntyivät 31.10.2004. Emänta ja Juchin omistaja kyllä vähän enemmänkin ihmettelivät, että kuinka näin hyvin yhteensopiva pariskunta sai aikaiseksi vain kaksi narttupentua ja yhden kuolleen uroksen. Urospentuni oli kaikkien suruksi kuollut jo aiemmin kohtuuni, mutta hänestäkin jäi iso tassun jälki meidän kaikkien sydämiin. Ilmeisesti myös minun korkealla iälläni (8v.) on voinut olla osuutensa poikapentuni liian aikaiseen kuolemaan, en tiedä? Mutta on iällä hyvätkin puolensa ja kaikilla tapahtumilla paljon syvempikin tarkoitus, jonka usein tajuaa vasta jälkikäteen. Äitikoirana minä olen parasta A-luokkaa, huolehdin pennuistani ja pidän heidän oikeuksistaan huolen vaikka omalla hengelläni, eikä sellaista tilannetta olekaan, josta minä en selviytyisi – ainakin itse uskon niin. Emäntä on kyllä joskus toista mieltä. Hän väittää, että äitiysintoiluni vie minulta kyllä jonain päivänä hengen. Kummallista, sillä minähän vain RAKASTAN pentujani ja huolehdin heidän hyvinvoinnistaan.

Palataanpa taas pentulaatikkoon. Aamu ja Tähti ovat aivan ihania; he syövät, nukkuvat ja kasvavat tasaista tahtia. Emäntä kantaa minulle kuivaruokaa ja lihaa valtavan annoksen neljä kertaa päivässä – aaah, mitä ihanaa äitikoiran elämää – ja tätä nautintoa kestää vain neljä päivää.

Sitten eräänä aamuna alkavat puhelimet soimaan. Emäntä kuulostaa hermostuneelta ja vaikuttaa tosi levottomalta. Aamupäivällä pihaamme ajaa eläinlääkärimme Maaritin auto ja minun on aivan pakko vähän haukkua, vaikka makoilenkin pen-tujeni kanssa laatikossa, sillä onhan minun tehtävä selväksi että tänne ei todellakaan ole kenelläkään mitään asiaa tulla, eikä varsinkaan eläinlääkärillämme. Emäntä tulee edellä yläkertaan luokseni ja Maarit seuraa, sylissään joku pahvilaatikko. Olisikohan hän vihdoinkin tajunnut tuoda minulle jotain herkkuja, eikä aina niitä pahuksen piikkejä.

Maarit ojentaa laatikon emännälle ja kysyy: ”Mitäs nyt sitten tehdään?” ”Ei aavistustakaan”, vastaa emäntä. Emäntä pyytää Maaritia istumaan vähän kauemmaksi ja sanoo hänelle: ”Laita kädet ristiin, toivotaan, että kaikki menee hyvin. Ja jos jotain käy, niin sitten niin on tarkoitettu”. Minä olen aivan ihmeissäni. Siis mitä täällä tapahtuu, enhän minä nyt sentään Maaritia syö, hänhän on minun ystäväni!

Emäntä avaa laatikon ja nostaa sieltä jonkun pienen mustan karvapalleron. Outoa – hän ojentaa tuon oudon karvakasan minun nenäni eteen. Oih, mikä ihana pieni vikinä. Ei oo totta, sehän on koiranpentu ja huhhuh mikä pissa- ja kakkahätä sillä on! Tämähän täytyy ottaa heti hoitoon ja eikun nuolemaan, mutta – yäk, pthyi – sillähän on aivan iljettävän kihara karva. No ei auta, täyutyyhän se kuitenkin hoitaa. Pesen pennun nenästä häntään ja vau – emäntä laittaa pennun tissilleni syömään. Se tarraa hurjasti vinkuen nisääni heti kiinni, kuin olisi nälkäkuoleman partalla. Minä yritän nuolla pentua rauhoittavasti, mutta voi pahus, pentu lentää kuin höyhen pois tissiltä. Miten se voikaan olla noin pieni ja kevyt. Emäntä antaa pennun takaisin, minäpä nuolen vähän varovaisemmin, itseasiassa hipihiljaa ja eipä enää pentu lentele. Emäntä kaivaa taas pahvilaatikkoa ja uudelleen ja taas uudelleen, kokonaista neljä mustaa pientä pentua. Mitähän tämä tarkoittaa; aamulla minulla oli vain kaksi pentua ja nyt heitä onkin kokonaista kuusi kappaletta. No, ehkä vähän erikoista on vain se, että toiset ovat suuria ja valkoisia ja toiset pieniä ja mustia. Onneksi minulla on paljon maidon täyttämiä vapaita tissejä. Emäntä pyysi, että hoitaisin pentuja huomiseen asti, koska silloin mustat pennut lähtisivät takaisin oman äitikoiransa luokse.

Yöllä emäntä ei paljon nukkunut. Ei kai hän kuvittele, että minä makaisin pentujen päällä. Minä, joka osaan maata niin, että kyynärpäänikin ovat ilmassa jos pentuja on vatsani alla syömässä. Itse kyllä nukuin kuin tukki ja nautiskelin pentujen onnellisesta tuhinasta – voi kuinka elämä onkaan ihanaa. Aamupäivällä Maarit tuli takaisin ja voitteko kuvitella: emäntä keräsi kaikki tuhisevat mustat karvapallerot laatikkoon ja antoi laatikon Maaritille ja hän lähti. Nyt minä kyllä en tajua mistään mitään. No, onneksi Aamu ja Tähti sentään jäivät kotiin ja emäntä lupasi, että he eivät mihinkään lähdekään.

Taas iltapäivällä alkoivat puhelimet soimaan ja emäntä tuli kertomaan, että mustat pikkupennut tulisivat takaisin ja jäisivät meille asumaan, sillä niiden oma äiti oli niin vakavasti sairas, ettei se pysty pentujansa hoitamaan. Taas Maarit tuli laatikon kanssa ja emäntä antoi mustat pennut minulle. Ihanaa, minulla oli jo ollut ikävä niitä, ja eikun pesu-pisu-ja-kakka hommiin. Maarit silitteli minua ja pyysi, että minä alkaisin keinoemoksi näille pumipennuille. Minä kyllä mulkaisin epäilevästi Maaritia ja ajattelin, että joopa joo, tulet kuitenkin taas laatikkosi kanssa jonain päivänä ja viet pentuni pois. Vai olivat nämä mustat pumipentuja. Mitähän ne ovat – en ole koskaan sellaista edes nähnyt. Emäntä selitti, että niistä mustista tulisi isona aivan samannäköisiä kuin se Ransu-koira, joka esiintyy siinä PikkuKakkosessa, mitä Joni aina katselee. Muuten Joni oli aivan intona, kun hän huomasi, että minulla oli kahden väirisiä pentuja. Hän halusi jatkuvasti halata ja silittää niitä. Onneksi emäntä katsoo koko ajan tuon pienen ja innokkaan pojan perään, koska jos minä yritän hänelle kertoa, että älä tule tänne, niin hän vaan halaa ja pussailee minua ja työntää pois edestä että näkisi pennut paremmin. Hohhoijaa noita ihmislapsia, ne eivät todellakaan ymmärrä yhtään mitään.

Elämä asettui taas vähitellen uomiinsa, mitä nyt noita vieraita käy lähes päivittäin, ketkä pumien ja ketkä valkkareiden takia, mutta eipä se haittaa, koska minähän olen kuitenkin kaiken keskipisteessä. Eräänä päivänä eläinlääkäri Maarit taas tuli meillä käymään ja emäntä ja hän tulivat yläkertaan pentulaatikolleni. Minua alkoi vähän hermostuttaa sillä Maarit vaikutti tosi surulliselta ja väsyneeltä. Hän silitteli minua ja kehui kuinka ihana minä olen... tottakai tiedän itsekin sen. Maarit otti yhden pumipennun syliinsä ja halasi sitä lämpimästi. Kyynelkin taisi vierähtää pienen pehmoiseen mustaan turkkiin. Ei kai taas! Ei. Ei hän ei saa viedä mustia pentujani pois. Maarit asetti pennun hellästi tissilleni syömään ja aikoi ottaa vierestäni toisen pumipennun syliinsä. Ei – NYT RIITTI – avasin suuni ja laitoin rauhallisesti hampaani Maaritin ranteen ympäri ja painoin hänen kätensä lattiaa vasten. Toivottavasti hän ymmärtäisi pitää näppinsä irti minun pennuistani, sillä niitä hän ei enää vie kertaakaan! Emäntä ja Maarit jäykistyivät liikkumattomiksi – ei kai HE LUULE että minä tekisin JOTAIN PAHAA Maaritille!? EN TODELLAKAAN. Haluan vain Maaritin ymmärtävän, että pumipennut ovat nyt minun. Irrotan otteeni ja vilkaisen, että kaikki pentuni ovat tallella ja huokaisen onnellisena. Emäntä alkaa selittää, että mustien pumipentujen äiti on muuttanut koirien taivaaseen, se on varmaankin tosi surulinen juttu, koska kaikilla on kyyneleet silmissään ja siksi Maarit haluaisi helliä pieniä pentuja. Vai niin, ajattelen, helli sitten, mutta minä katson tarkkaan hänen jokaista liikettään, ettei vaan vahingossa joku livahtaisi sinne laatikkoon.